Pääseekö tentistä liian helpolla?
10.4.2011

Huvitin itseäni katselemalla Ylen Elävästä arkistosta puolueiden vanhoja vaalitenttejä vuodelta 1987. Silmiinpistävin ero nykyisiin verrattuna on, että tuolloin toimittajat olivat niskan päällä ja puoluejohtajat paikoin todella pahassa puristuksessa. Toki poliitikkojen mediataidot ovat noista päivistä kehittyneet, mutta liekö toimittajien teräkin tylsistynyt.

Mielenkiintoista oli katsella, kuinka Leif Salmén ja Pekka Oksala pussittivat mm. demareiden silloisen puoluesihteerin Erkki Liikasen katteettomista lapsilisälupauksista. Demarit lupasivat 1987 kolminkertaistaa lapsilisät seuraavalla vaalikaudella. Salmén paljasti, että suunniteltu summa riitti hädin tuskin neljännekseen aiotuista korotuksista ja koostui suureksi osaksi muiden perhetukien leikkauksista. Julmaa, mutta ah´ niin nautinnollista katsottavaa!

Samanlaiseen piinapenkkiin joutui myös toisen silloisen hallituspuolueen, keskustan puoluesihteeri Seppo Kääriäinen. Kääriäiseltä ei saatu kunnollista selitystä sille, miksi keskustan Pohjois-Savon piirin ehdokaslistalla ei ollut yhtään istuvaa kansanedustajaa vuoden 1987 vaaleissa, joissa Kääriäinen itse pyrki (ja myös pääsi!) eduskuntaan. TV-kuva kuitenkin paljasti, että puoluesihteeri joutui perääntymään ns. henkilökohtaiselle epämukavuusalueelle.

Salmén ja Oksala grillasivat hallituspuolueita vaalilupauksista ja siitä, mitä luvattua oli jäänyt vaalikaudella tekemättä. Poliitikkoja pehmennettiin aluksi kysymällä jotain tiettyä budjettisummaa ja kukapa nyt ei sellaiseen kompastuisi. Seuraavaksi siirryttiin politiikan sisältökysymyksiin, ja kysymyksiä toistettiin eri muodoissaan niin usein, että vastaukset lopulta saatiin. Tässä suhteessa poliitikot pääsevät nykyisin liian helpolla.

Salménin ja Oksalan tenttejä oli helppoa, valistavaa ja viihdyttävää seurata, koska tentaattorit olivat tehneet kotiläksynsä kunnolla. Samaa ei oikein voi sanoa nykyisistä tentaattoreista. Osasyynä tenttien tylsyyteen lienee myös siinä, että politiikka on noista päivistä monimutkaistunut ja relevantit vaihtoehdot vähentyneet.

Salménin ja Oksalan Suomessa elettiin rahatalouden säännöstelyn jälkimainingeissa, eikä eurosta varjopuolineen osattu uneksiakaan. Vakausrahastot tuntuvat olevan nyt samanlaista pakkopullaa kuin YYA-sopimus oli vielä 1980-luvun Suomessa. Sitäkään ei kovin moni rohjennut asettaa kyseenalaiseksi, mutta kuinkas sille sitten kävikään?

Mikko Junes

KATSO: Salménin ja Oksalan vaalitenttejä 1987 Ylen Elävässä arkistossa

Takaisin